Ongelmalähtöinen oppiminen

Ongelmalähtöinen oppiminen on saanut alkunsa Kanadan yliopistoissa 1960-luvun lopussa. Oppimistapa kehitettiin lääketieteiden opiskelua varten, tarkoituksenaan kouluttaa opiskelijoita soveltamaan oppimaansa tietoa käytäntöön. Oppimismenetelmä on tämän jälkeen levinnyt onnistuneesti monien eri alojen oppilaitoksiin ympäri maailmaa.

Ongelmalähtöinen oppiminen on oppilaslähtöinen opiskelutapa, jossa oppimisen apuna käytetään käytännöstä nousseita ongelmia. Ongelmien ratkaiseminen ei ole oppimistavoite, vaan ongelmanratkaisun aikana tapahtuva oppiminen on tärkeintä.   Ongelmalähtöisessä oppimisessa oppilaalla on vastuu omasta oppimisestaan ja opettajan rooli on avustaa oppilasta oppimisprosessin eri vaiheissa, ei antaa tietoa suoraan oppilaalle.

Ongelmalähtöisessä oppimisessa on aina 3 seuraavaa vaihetta:

  • Ongelma, jota pohditaan ryhmissä
  • Itsenäistä opiskelua
  • Tiedon kokoaminen

Ongelmalähtöinen oppiminen pyrkii kehittämään niitä taitoja, joita oppilaat tulevat tarvitsemaan työelämässä. Oppilaat työskentelevät ryhmittäin tehden yhteistyötä, soveltavat tietoa käytännön ongelmiin ja kehittävät omaa työskentelyään. Oppimisessa pyritään niin sisällön (tiedon) kuin prosessin (taidon) oppimiseen.

Ongelmien tulisi olla muotoiltu niin, että ne eivät anna suoraan ratkaisua ongelmaan, vaan jättävät oppilaille tilaa pohtia ongelmia ja mahdollisia ratkaisutapoja. Ongelmiin ei myöskään saisi olla yhtä oikeaa vastausta johon pyritään, vaan oppilailla pitää olla mahdollisuus luovaan pohdintaan. Ongelmien tulisi myös liittyä jotenkin oppilaiden arkeen.

 

Lähteet:

Perrenet, J. C., Bouhuijs, P. A. J., & Smits, J. G. M. M., 2000, The suitability of problem-based learning for engineering education: Theory and practice. Teaching in Higher Education, 5(3), 345-358.

Poikela E., Poikela S. 2005, Ongelmaperustainen opetussuunnitelma, Ongelmista oppimisen iloa, Tampere University Presss. 27-52

Wood, D. F., 2003, Problem based learning. Bmj, 326(7384), 328-330.

 

Mainokset